Mapplethorpen pelikentällä

25. maaliskuuta 2015 1:30

1 0

Kun Robert Mapplethorpe ja Patti Smith muuttivat yhteen 1960-luvulla, heillä oli varaa vain yhteen taidemuseolippuun kerrallaan. Niinpä he kävivät näyttelyissä vuorotellen ja kertoivat näkemästään toisilleen. 43-vuotias Mapplethorpe kuoli aidsin komplikaatioihin 1989. Rocklaulaja ja runoilija Patti Smith, hänen muusansa sekä ensimmäinen ja viimeinen mallinsa, on yhä voimissaan viime kesän koskettavasta Pori jazz -esiintymisestä päätellen.

Puolen vuoden remontista kuoriutunut Kiasma palaa näyttävästi taidekartalle Mapplethorpen takautuvalla näyttelyllä. Runsaat 250 teosta esittelee kattavasti yhden 1900-luvun omaperäisimmän valokuvataiteilijan.

Mapplethorpea nähtiin Suomessa jo hänen eläessään. Porin taidemuseo kutsui hänet 1985 mukaan yhdeksän kansainvälisen nykyvalokuvaajan näyttelyyn Marketta Seppälän (nyk. Haila) johtajakaudella. Turun taidemuseossa puolestaan oli keväällä 1993 takautuva Mapplethorpen näyttely.

Viime kesänä Lontoon Tate Modern esitteli hänen muotokuviaan. Kiasman näyttely tuli Pariisista. Se järjestettiin yhdessä Réunion de Musées Nationaux - Grand Palaisin ja taiteilijan nimeä kantavan säätiön kanssa. Mapplethorpe perusti säätiön vähän ennen kuolemaansa tukemaan valokuvaa ja aids-tutkimusta.

Yhdeksän teeman alle on koottu Mapplethorpen koko ura polaroid-kaudesta eroottisiin kuviin, 1970-luvulta taiteilijan kuolemaan 1989 asti.

Uuvuttava huoneellinen pieniä polaroid-kuvia on koko tuotannon kannalta merkityksellinen. Koska polaroid-kuvassa kaiken piti olla kohdallaan laukaisun hetkellä – ja koska 10 kuvan filmikasetit olivat kalliita – Mapplethorpe omaksui huolellisen ja pedantin työskentelytavan, joka kesti koko uran.

Mapplethorpe eli New Yorkissa 1970–1980-lukujen underground- ja taidepiireissä ja kuvasi ystäviään ja julkkiksia, joiden kanssa ystävystyi. Latautuneet muotokuvat ovatkin kuin Mapplethorpen laajennettuja omakuvia.

Mapplethorpen mustavalkoisten kuvien tuotannon kestävää ydintä ovat veistokselliset ihmisvartalot, useimmiten maskuliiniset mustat miehet. Aihettaan hän muovasi valojen ja varjojen avulla. Vaikka kuvat ovat myös eroottisia, moni teos palautuu klassisen kuvanveiston ideoihin Michelangelosta lähtien. Pariisissa oli taannoin näyttely, jossa rinnastettiin varsin onnistuneesti Mapplethorpen valokuvia Rodinin veistoksiin.

Mapplethorpe ei erityisesti ohjannut mallejaan. Jossakin vaiheessa näyttelyä kierrellessä kuvia lakkaakin katsomasta representaatioina ja pääsee – ainakin luulee pääsevänsä – lähelle sitä, mihin tekijä kuvillaan pyrki. Eri asentoihin taipuneet vartalot ja vartalon yksityiskohdat ovat Mapplethorpen kuvissa osa suurempaa kokonaisuutta, kauneuden ideaa, jota hän muovaa esiin.

Mapplethorpe oli avoimesti homoseksuaali. Hänen homoeroottiset teoksensa ovat nousseet pornoa vai taidetta -keskustelun keskiöön näyttelyissä läpi vuosikymmenten. Keskusteluissa on tahtonut unohtua, että matkalla oman seksuaalisuutensa löytämiseen hän nosti parrasvaloihin New Yorkin homoskenen nahkamiehineen aikana, jolloin poikkeavuuteen liittyi häpeää, paljastumisen pelkoa ja väkivallan uhkaa.

Eikä se pahoinpidellyksi joutumisen uhka ole kadonnut vieläkään. Mapplethorpe oli osaltaan luomassa uudenlaista, omanarvontuntoista homoidentiteettiä. Se ei riippunut muiden armollisesta hyväksymisestä.

Germano Gelantin Mapplethorpe-teoksessa taiteilija itse pitää pornografiaa kaikkein stimuloivimpana asiana, jonka tunsi. Kyse on tuntemattomasta ja siksi se on kiehtovaa, Mapplethorpe selitti Gelantinelle. Sama koski hänen kuvaamiaan sadomasokistisia aiheita. Mapplethorpe kuvasi niitä, koska kukaan muu ei rohjennut. Se antoi hänelle myös vapaan pelikentän käsitellä aihetta kuten halusi.

Mapplethorpe on säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Ja hän on loistava muotokuvaaja. Minut pysäytti kaksi kuvaa. Toinen on viettelevä omakuva vuodelta 1975. Siinä ei näy vielä sitä coolia kovan kundin imagoa, jota Mapplethorpe muuten omakuvissaan järjestelmällisesti rakensi. Toinen on vuoden 1988 omakuva, jossa sairaus näkyy jo kasvoilta. Lähestyvän kuoleman metaforana on pääkallolla koristettu kävelykeppi.

Rinnakkainen Face to face -näyttely liittyy oivaltavasti Mapplethorpen muotokuviin lähestyessään genreä useista näkökulmista. Kun muotokuva on perinteisesti esittänyt kohteestaan muuten kätköön jääviä puolia, nykymuotokuva voi syntyä myös viitteellisistä aiheista, esimerkkinä Marianna Uutisen hauraat piirrokset. Tai mitä ajatella Jan Kailan vastasyntyneitä vauvoja esittävistä valokuvista. Nekin ovat muotokuvia vaikka mallien ihmisidentiteetti ja persoonalliset piirteet eivät ole vielä muotoutuneet.

Lähde: ts.fi

Luokan sivu

Loading...