Kommunismin tuhkasta noussut

25. maaliskuuta 2015 1:30

2 0

Huhtikuussa 25-vuotisjuhliaan viettävän Vasemmistoliiton syntyhistoria on nyt tutkittu.

Arkistoja on penkonut puoluesihteerinä 2007–2013 toiminut Kansan Uutisten päätoimittaja Sirpa Puhakka. Enimmäkseen teos nojaa kuitenkin julkisiin läheisiin ja, ehkä turhankin paljon, myöhempiin haastatteluihin.

Aikarajaus alkaa keväästä 1988 ja jättää ulkopuolelle 70 vuotta suomalaista kommunismia. Juuri siihen kai pyrki uusi puoluekin.

Puhakka tunnustaa jo esipuheessaan sympatisoivansa lähinnä Skdl:n entisiä sosialisteja. Viileämpiä tunteita herättävät Skp:n haarat.

Kyynisen tulkinnan mukaan kommunistien jo nuhraantunut pahvikulissi Skdl sai kevään 1990 maalaustalkoissa uuden kerroksen punavihreää. Sama tapahtui Ruotsissa.

Puhakan ja muun puolueväen silmissä reaalisosialismin tuhkasta todella lennähti ilmoille aivan uudenlainen poliittinen voima.

Suuri kertomus alkaa 1988 presidentinvaaleista, joihin Skdl:n ehdokas Kalevi Kivistö oli mennyt puolueensa sijasta laveamman kansanliikkeen ehdokkaana.

Liike 88 kokosi riveihinsä vasemmistolaisia julkkiksia jääkiekkovalmentaja Alpo Suhosesta poppari Heikki Harmaan. Kymmenen prosentin ääniosuus oli 1,3 prosenttiyksikköä parempi kuin eduskuntavaaleissa 1987, mutta sitä juhlittiin käänteentekevänä voittona.

Pääsyy lienee se, että Skdl:stä ulos heitettyjen vähemmistökommunistien tulos oli niin nöyryyttävä. Jouko Kajanoja sai nolla valitsijamiestä ja 1,4 prosenttia äänistä.

Kansan Uutisissa virisi spontaani keskustelu, jossa kampanjasta alettiin etsiä neuvoja myös tulevaan. Turkulainen yliopistokommunisti Jan Otto Andersson visioi uudistuneen puolueen ja keksi sille jo nimenkin: Vasemmistoliitto.

Avartumista oli saarnannut jo syksystä 1987 Skdl:n pääsihteeri Reijo Käkelä. Toukokuussa 1988 hänestä tuli sen puheenjohtaja. Kommunistin valinta paikalle, jossa aina oli istunut sosialisti, rikkoi liikkeen tabuja.

Skdl oli syntynyt 1944 julkisivuksi, jonka tehtävä oli koota massoja, joiden tietoisuus ei vielä riittänyt itse Skp:n jäsenyyteen. Puheenjohtajaksi oli valittu aina harmiton sosialistinhöppänä, jonka ohi valtaa käytti kommunisteihin kuulunut pääsihteeri.

Puheenjohtaja Ele Alenius oli 1967–1979 yrittänyt pullikoida vastaan. Hänen tilalleen tullut Kivistö oli kuitenkin ymmärtänyt niellä kielensä jopa Afganistanin miehityksen yhteydessä.

Keväällä 1988 Käkelä halusi katkoa napanuoran Skp:hen – aivan kuten se oli katkonut omansa Moskovaan. Käkelän ja Vasemmistoliittoa suunnitelleiden ajatukset yhtyivät.

Hankkeella tuskin oli realistisia edellytyksiä toteutua ennen kuin Skp:n johto vaihtui. Se koostui puolueriidan veteraaneista, jotka olivat 15 vuotta kestäneet vähemmistön ja Kremlin ryöpytystä ja kyllästyttyään 1984 lopulta heittäneet vähemmistön ulos.

Arvo Aallon johtama kirveslinja olisi tuskin hievahtanut, jollei oikukas rouva Fortuna olisi puuttunut peliin. Asian koko taustaa 1980-luvun puolimaista Puhakka ei ilmeisesti tunne.

Irrottautumista Nkp:n holhouksesta oli henkisten siteiden ohella lykännyt Skp:n saama vuotuinen talousapu, joka oli 1,5 miljoonan nykyeuron luokkaa. Kirveslinja oli keksinyt, että tulovirta oli mahdollista korvata kiinteistöbisneksillä. Myymällä bulvaanin kautta ostamansa kivitalon eteenpäin kymmenkertaisella hinnalla Skp kuittasi 1984 noin 32 nykymiljoonan voiton.

Siihen verrattuna Nkp:n rahasalkut olivat nappikauppaa. Sijoittaminen todettiin niin tuottoisaksi, että sitä päätettiin harrastaa toistekin. Tulokset tiedämme.

Toukokuun alussa 1988 paljastui, että Skp:n johto oli menettänyt miljoonia sijoituksissa, joihin kuuluivat muun muassa oma ravitalli ja erä reiällisinä tullilaboratorioon juuttuneita kondomeja.

Koko puoluejohto erosi, viimeisenä puheenjohtaja Aalto. Skp:lle pikavauhtia nimetty uusi johto seurasi tapahtumia ilmeisen pöllämystyneenä.

Uudella puheenjohtajalla Jarmo Wahlströmillä ja pääsihteerillä Heljä Tammisolalla ei ollut kuitenkaan samanlaisia pidäkkeitä Skp:n lakkauttamiseen kuin edeltäjillään. Kenttä oli nyt auki uudistajille, joiden johtohahmoksi kohosi Käkelä.

Vaikkei puhakka sitä suoraan sanokaan, Skp:n sijoitusskandaali lienee ollut uuden puolueen perustamisessa suorastaan välttämätön katalyytti. Toinen sellainen tuli idästä. Neuvostoliitto oli vielä pääsihteeri Mihail Gorbatshovin aloittaessa suuri innoittaja ja hänen epäonnistuttuaan rasite, josta pyristeltiin eroon.

Perinteen voima lykkäsi kuitenkin irtiotot Berliinin murtumisen jälkeiseen aikaan. Puhakka kertoo nolona Skp:n aikoneen lähettää valtuuskunnan jopa vielä marraskuussa 1989 Romaniaan. Se peruttiin jäsenistön vaatimuksesta.

Puhakan haastatteluissa Vasemmistoliiton perustajat vakuuttavat kirkkain silmin projektinsa osuneen vain sattumalta samaan aikaan Itä-Euroopan myllerryksen kanssa. Uskottavuus on heikohko.

Ratkaisevat päätökset Skp:n ja Skdl:n yhdistämiseksi nuijittiin läpi alle vuoden ajanjaksolla maaliskuusta 1989 helmikuuhun 1990. Valmistelijat riitautuivat tavan mukaan lopulta keskenään.

Skp:n enemmistöön oli alkanut jo 1987 virrata paluumuuttajia vähemmistön riveistä. Käkelä pelkäsi entisten taistolaisten kaappaavan uuden puolueen ja toivoi siksi, että uudet toimielimet valittaisiin kiintiöperiaatteella vanhoissa puolueissa. Idealistisemmat päättivät kuitenkin pitää perustavan kokouksen kaikille avoimena. Protestiksi Käkelä erosi tehtävistään ja liittyi sosialidemokraatteihin.

Vasemmistoliiton perustavaan kokoukseen saapui lähes 3 400 henkeä. Kukaan ei tiennyt etukäteen, mitä tapahtuisi. Kaappauskin olisi periaatteessa ollut mahdollinen.

Puhakan muistikuvissa elää suoranainen euforia. Ulkopuolelta katsoen lopputulos oli antikliimaksi.

Uuden punavihreän liikkeen johtokaksikko oli suoraan Skdl:n kaavasta: puheenjohtajana kultivoitu sosialisti Claes Andersson, puoluesihteerinä juonikkaampi kommunisti – vieläpä ex-vähemmistöläinen – Matti Viialainen.

Jälkimmäinen oli tosin luonut nahkansa niin nopeasti, että kannatti kesällä 1990 jo torjuntahävittäjien hankintaa idän uhan varalta. 2005 Viialainen alkoi ajaa fuusiota Sdp:hen.

Puhakan mukaan Anderssonin valinnan oli junaillut Esko Seppänen, Viialaisen valinnan taas Andersson, joka jälkikäteen kertoi tulleensa harhautetuksi ja syvästi katuvansa. Puhakan haastattamat aikalaiset moittivat Viialaisen ohjanneen toimintaa “perinteisiin kansandemokraattisiin uomiin”.

Perinteet ovat näkyneet myöhemminkin esimerkiksi ministerivalinnoissa. Kaksikon ovat aina muodostaneet etelän boheemi ja pohjoisen korpikommunisti.

Käkelän ennustuskin toteutui lopulta osittain. Kommunistien vanha jako tuli esiin heti, kun puolue 1995 meni hallitukseen. Kolme ryhmäpäätöksiä uhmannutta ex-taistolaista erotettiin eduskuntaryhmästä jo kolmen kuukauden jälkeen. Ilmiö toistui 2011.

Jopa puheenjohtajan vaihdoksen sai aikaan KGB-agentti Jaakko Laakso, joka hankkiutui eduskuntaan 1991–2010 Uudeltamaalta aina Vasemmistoliiton kulloisenkin puheenjohtajan imussa.

Puolustusvaliokuntaan vuosikymmeneksi hakeutuneen Laakson epäiltiin olevan siellä muulla kuin isänmaan asialla. Suvi-Anne Siimes yrittikin 2005 saada puolueen pudottamaan Laakson vaalilistoilta. Sen epäonnistuttua hän lähti itse.

Puhakan mukaan pysyvimpiä jännitteitä on ollut punavihreyden ja perinteisen ay-liikkeen välillä. Ilmeisesti ensin mainitun edustajana hän vaikuttaa tuloksiin vähän turhautuneeltakin.

Aavistuksen värittyneenä hovihistorianakin Puhakan luotaus on perusteos, johon aikakauden myöhemmät tutkijat vielä ahkerasti viitannevat.

Lähde: ts.fi

Luokan sivu

Loading...