HARD DAYS NIGHT PART III: METALBATTLE FIN-SWE

29. maaliskuuta 2015 21:01

22 0

Joku on selkeästi lukenut Runousoppinsa, sillä Hard Day’s Night Part 3 -tapahtuman draaman kaari oli kuin suoraan oppikirjasta: jatkuvaa jännitteen ja tunnelman nostatusta puolenyön kliimaksiin ja siitä hallittu laskeutuminen narikkatiskille onnelliseen loppuun.

Viimekertaiseen verrattuna perjantai-illan tapahtuma oli siistimpi ja paremmin organisoitu kokonaisuus, eikä vähiten esiintyjiensä puolesta. Suomi–Ruotsi -metallimaaottelun osapuolina toimivat Lappeenrannan konkarit Kotiteollisuus ja Mokoma, länsinaapurin edustajina taas Sparzanza ja Sonic Syndicate.

Eurooppaa kiertäneet ruotsalaisyhtyeet ovat myyntiluvuissa selkeästi omaa luokkaansa, kun taas Suomen vahvistukset ottavat niskalenkin reippaasti pidemmällä keski-iällään.

Ensimmäisen yhtyeen, ruotsalaisen Sparzanzan, esitys ei nostanut itsessäni kummempia intohimoja suuntaan tai toiseen.

Soittorasian säestyksellä alkanut esitys tavoitti faninsa ja käynnisti illan hyvällä raivolla, mutta lavakarismassa Sparzanza jäi auttamatta illan perintöprinssiksi. Juontojen väliin jäi roikkumaan liikaa tyhjää tilaa, ja savolainen lupsakkuus tuntui tarttuneen laulaja Fredrik Weilebyn ulosantiin lavalla.

Weilebyn pahoittelema kurkkukipu ei silti estänyt häntä kajauttamasta komeaa örinää Kuopio-hallin ilmaan, ja yhtyeen stemmat tekivät hyvän vaikutuksen. Yleisöhuudatus osui maaliinsa, ja uusimman Circle-albumin raidat The Contract ja Breathe nostivat desibelejä lavan molemmin puolin.

Ulkopuolisen korviin Sparzanza tarjosi vakaata ja yllätyksetöntä riffirockia niin hyvässä kuin pahassa.

Illan ensimmäinen kotimainen vahvistus Kotiteollisuus ei Jouni Hynysen johdolla jaaritellut turhia vaan antoi riffikitaran ja sarkasmin puhua puolestaan. Sparzanzaan verrattuna Kotiteollisuus piti yllä tiukkaa itsekuria ja siirtyi hallitusti biisistä toiseen minimaalisin letkautuksin.

Sateenkaarivaloshow’n säestämä Minä olen otti kotikenttäedusta kaiken irti, ja Helvetistä itään jatkoi hittikimaraa. Kotiteollisuuden esitys oli napakka ja konstailematon kattaus yhtyeen historiasta.

Epäilemättä mielenkiintoisimman esityksen tarjosi illan kolmas poppoo Sonic Syndicate, joka valittiin vuonna 2014 Ruotsin parhaaksi metalliyhtyeeksi. Laulaja Nathan J Biggsin luotsaama yhtye oli kuin antiteesi Jouni Hynysen vähäsanaiselle ja anteeksipyytelemättömälle piruilulle.

Todellisen stadionrokkarin elkein Biggs huudatti yleisöään, riehui paidatta, ylisti Koskenkorvaa ja järjesti Wall of Death -tempauksen – ihmisten kosiskelu oli juuri sillä hienovaraisella kukkoilun ja korniuden rajalla, jolle ei voinut olla nauramatta.

Sovituksellisesti Sonic Syndicate uskalsi jättää tilaa harkituille tauoille ja dynamiikan vaihteluille, mitkä yhdessä monumentaalisten sinfoniataustanauhojen kanssa tekivät musiikista raikkaamman kuin edeltäjänsä. Raivokkaat Revolution Baby ja Burn This City ostivat yleisön puolelleen, ja yhtye saikin toistaiseksi kovimmat aplodit illan esiintyjistä.

Illan pakollisen trash metal -kiintiön täytti tyylikkäästi viimeinen bändi Mokoma. Kollegoitaan nöyrempi mutta aivan yhtä energinen Marko Annala vakuutti sekä melodisilla että karheammilla lauluosuuksillaan ja hyppyytti metallikansaa suvereenein ottein.

Mokoman yhteissoitto oli teräksentiukkaa yhteispeliä; erityiskiitokset ansaitsee tuplabasaria villisti takonut Janne Hyrkäs, jonka ajoitus ei pettänyt hurjimissakaan filleissä.

Ironista kyllä, kaunis idea maaottelun ”lopullisesta ratkaisusta” jäi ikuisiksi ajoiksi ilmaan. Mokoman viimeisteltyä settinsä yleisö valui pois ulko-ovea kohti ennen juontajan saapumista desibelimittareineen. Jos kriitikkoa on tässä asiassa kuuleminen, luovutan illan rock-valtikan Sonic Syndicatelle energisimmästä ja musiikillisesti kiehtovimmasta show’sta – kornien välispiikkien uhallakin.

Lähde: savonsanomat.fi

Luokan sivu

Loading...