Elämää rajatilassa

21. syyskuuta 2014 10:27

81 0

Elämää rajatilassa

Arvostettu kokkolalainen pitkänlinjan kirjailija Kaj Hedman, 61, kertoo avoimesti, millaista on kärsiä psyykkisistä sairauksista.

"Elämä on niin kaventunutta kuin tavallinen elämä vain voi olla. En istu vankilassa jostakin iljettävästä rikoksesta tuomittuna. Olen itse tuominnut itseni eristäytyneisyyteen, poissaoloon, ulkopuolisuuteen… Vaikka oikeastaan asia ei ole niin yksinkertainen." Otteita kirjastani: Paniikissa - seuranani ahdistus (Kirjapaja 2007). Kirjoitin sen alkujaan ruotsinkielellä: Panikboken - en berättelse om borderline (Schildts&Söderströms 2003).

Elän omassa kuplassani vaimoni ja koiramme kanssa. Olen enimmäkseen sisällä. En käy ystävieni luona, virastoissa, kirkossa tai ravintoloissa. Vietän sosiaalista elämää lähinnä verkossa ja puhelimessa. En matkustele. Toisinaan ajan autolla lähellä kotia 10 minuuttia ympäriinsä. Ajaminen on vapauttavaa. Minussa on pieni urheiluautoilijan sielu. Joskus kävelen 200 metrin päässä olevaan ruokakauppaan.

Onneksi kääpiömäyräkoiramme, Jussi, vie minut päivittäin pienille lenkeille. On kiva pysähtyä juttelemaan samalla naapureiden kanssa. Reviirini enimmäismitta on kilometrin säde kodista. Kauemmaksi en pysty lähtemään. Jos yrittäisin, minulle tulisi valtava kuolemanpelko ja ahdistus.

"Olin paininut irrationaalisten pelkojeni kanssa varhaisista vuosistani alkaen. Päälleni kaatuvien kerrostalojen kanssa ja piikin kanssa, joka veti sisälmykseni ylös kohti uhkaavaa taivasta. Itse asiassa jo pelkkä taivaan olemassaolo yläpuolellani antoi minulle epämiellyttävän tunteen siitä, että leijun pienenä suojattomana pilkkuna keskellä maailmankaikkeutta."

Kaikki ihmiset, joita haluan ja täytyy tavata, tulevat kotiimme. Lääkärit, sairaanhoitajat, avustajat, viranomaiset. Näin on ollut jo 32 vuotta.

"Minulla on voimakkaita ahdistuksen tunteita, syviä pelkoja ja pakkomielteitä, ja elämäni keskittyy juuri nyt siihen, että yritän selviytyä täällä omassa kodissani."

Diagnoosissani lukee: epävakaa persoonallisuus ja yleinen ahdistuneisuus. Joskus olen lähellä psykoosia ja hysteeristä tilaa. Sairauteni vaatii lääkityksen. En koskaan kuitenkaan tee itselleni tai muille mitään pahaa. Eroahdistuksestakin kärsin. Olin ainut lapsi. Lapsuuteni oli yksinäistä. Perheemme muutti useasti isän kirkkoherrantyön perässä. Äiti ja minä olimme toisistamme läheisriippuvaisia.

"Symbioottinen suhde vanhempiini ja erityisesti äitiini on riistänyt minulta mahdollisuuden omaan, aitoon minuuteen. Se on tehnyt minusta rajatilatapauksen. Paniikkikohtaukset, pakkomielteet ja sosiaaliset pelot, mutta ennen kaikkea vaikea persoonallisuushäiriö on aiheuttanut sen, etten ole kyennyt elämään normaalia elämää."

Olin 12-vuotias, kun ensimmäiset fobiat iskivät. Kadulla kävelemisestä ei tullut pelon takia mitään.

Terapiassa vanhanaikainen psykiatrian professori kysyi, miten minulla menee koulussa ja että pidänkö tytöistä. Sain vapautuksen kouluun menemisestä. Suoritin oppivelvollisuuden kotona, yksityisoppilaana. 14-vuotiaana sain ensimmäiset lääkkeeni. Rorschah-testin jälkeen ahdistukseni paheni. Kutsuntojen aikaan minulla oli anoreksia ja masennus. Painoin vain 48 kiloa! Se on 180-senttiselle aivan liian vähän. Armeijaan menosta ei tullut mitään. Äitini kuolema oli minulle kriiseistä kuitenkin se isoin.

Mutta oli minulla parempiakin aikoja. Olin ihmisten keskuudessa; aktiivinen Amnesty Internationalissa, kirkon toiminnassa, jopa osa-aikatöissä kirjastossa.

Kirjoittaminen ja musiikki ovat pitäneet minut hengissä. Ne ovat auttaneet enemmän kuin mitkään terapiat. Olen kirjoittanut 12 kirjaa ruotsinkielellä. Runoutta, proosaa ja lyhyttä proosaa. Neljä on käännetty suomenkielelle. Työnteko on aina sujunut elämässäni parhaiten, vaikkakin se on ollut monesti raskasta. Kirjoitan myös kolumneja ja kirja-arvosteluja. Minua ilahdutti kovasti keväällä saamani 10 000 euron kulttuuripalkinto Svenska Österbottens Kulturfondsilta (ruotsinkielinen Pohjanmaan kulttuurisäätiö).

Nyt työn alla on Paniikissa osa 2 -kirja. Ensimmäisen käänsi Kai Takkula. Toivon, että tämäkin käännettäisiin suomenkielelle. Kirja ilmestynee noin vuoden kuluttua. Se tulee olemaan hyvin henkilökohtainen. Myös amerikkalainen vaimoni Penelope "Penny" Colston, 44, pääsee kirjaan mukaan. Hän on toimittaja. Penny kirjoittaa Suomesta käsin muun muassa International New York Timesiin. Lisäksi hän opettaa englantia ja työskentelee kääntäjänä.

Suomessa Pennyllä on ihan normaali elämä. Tällä hetkellä kaipaan häntä kovasti. Penny on jokavuotisella, viikkoja kestävällä matkallaan USA:ssa. Ja minä poden eroahdistustani. Olen joutunut ottamaan tähän hieman lisälääkitystä. Joka ilta ruksaan kalenteristani eletyn päivän odottaen häntä palaavaksi.

Vuoteen 1998 asti sain hoitoni yksityiseltä puolelta. Mutta enää minulla ei ole siihen varaa. Tarvitsisin useammin psykiatrin palveluja. Mutta en saa, koska minut siirrettiin minulta kysymättä resurssipulassa olevan terveyskeskuksen puolelle, jossa ei ole psykiatria. Olen akuutin hoitoni suhteen suhteellisen huonossa tilanteessa.

Nyt on luvattu, että saan tavata psykiatrin kerran vuodessa. Se ei tietenkään ole minulle riittävästi. Sovittu on myös hoitavasta lääkäristä ja kotisairaanhoitajasta, jotka käyvät tarvittaessa kotona katsomassa. Käytännössä järjestelyt eivät aina toimi. Hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä ei saa helposti kiinni. Heillä on kiire ja liian vähän resursseja. Tai siten he ovat lomilla.

Systeemin sisäisessä kommunikaatiossakaan ei ole hurraamista. Toki ammattinsa osaavat ylilääkärit sekä terveyskeskuksesta että psykiatrisesta poliklinikalta ovat yrittäneet auttaa minua. Mutta heilläkin on liikaa töitä. Terveydenhuolto on mekanisoitunut ja teknistynyt. Tarvittaisiin toimivammat rakenteelliset mallit.

Politiikkojen ja byrokraattien ei pitäisi supistaa terveydenhuoltoa eikä psyykkistä hoitoa. Liika yksityistäminen johtaa eriarvoisuuteen. Rikkaana maana Suomen kansalaisilla on vain voitettavaa siinä, että kaikki saavat apua maksamillaan veroilla. Näin voisimme paremmin ja voisimme olla yhteiskunnalle hyödyksi. Tämä koskee myös vaikeasti vammaisia ihmisiä.

Muistan ajanjakson, jolloin en saanut tavata psykiatria kuuteen vuoteen! Kerran jouduin odottamaan kahdeksan kuukautta, että ylilääkäri konsultoi psykiatriani lääkityksestäni! Jäin tuuliajolle. Olen nähnyt jo 15 vuotta konkreettisesti lääkäripulaa. Somaattisia eli kehollisia sairauksia priorisoidaan psyykkisten tappioksi. Olen aina ollut luonteeltani oikeustaistelija. Olen joutunut aktiivisesti itse hakemaan apua. Se on todella raskasta, kun on sairas.

Vaimoni on tietysti auttanut. Mutta kaikki tämä rassaa myös suhdettamme. Tiedän, että olen marginaalitapaus, kun en voi kirjaimellisesti mennä minnekään. Tästä syystä minun on ymmärtääkseni vaikeampaa saada hoitoa. Akuutista puhumattakaan. Kaikilla hoitajillani on oikeus konsultoida psykiatria sihteerin kautta koska tahansa. Mutta konsultointia tapahtuu harvoin. Kerran, kun minulla oli hätätilanne, sairaanhoitajani soitti psykiatrian poliklinikalle. Sieltä luvattiin soittaa minulle samana päivänä takaisin. Mutta kukaan ei koskaan soittanut. Ei sinä päivänä eikä edes viikonlopun jälkeen. Sairaanhoitajat kokevat, etteivät konsultaatiot välttämättä toimi, tai sitten he eivät uskalla kontaktoida poliklinikkaa. Tai eivät vain ehdi.

Tähän asti minulla on ollut noin 70 hoitajaa: lääkäreitä, avustajia sairaanhoitajia ja terapeutteja. Näin suuri määrä eri ihmisiä on myrkkyä sille, jolla on epävakaa persoonallisuus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Hoitosuhde pitäisi olla mahdollisimman tasapainoinen. Harvoja ja valittuja ympärillä.

Mielenterveystyön parissa työskentelee monia sympaattisia, hienoja ihmisiä. Mutta heidän asiantuntemuksensa pääsisi paremmin esille, jos koulutus olisi nykyaikaisempaa. Aina voi myös olla enemmän inhimillisyyttä, se ei ole koskaan väärin.

Nykyään luonani käy avustaja kaksi kertaa viikossa. Avustaja hoitaa käytännön asioita, joita en itse pysty tekemään. Olen myös kiitollinen uudelle terapeutilleni, jota tapaan pari kertaa kuussa.

Luultavasti DBT (Dialektinen käyttäytymisterapia) -terapia olisi minulle hyväksi, mutta sitä ei ole Suomessa. Sen on todettu toimivan rajatilahäiriöisille.

Suomessa rajatilahäiriöisiä yritetään muuttaa. Täällä ollaan perin vanhanaikaisia. Minulle on monesti tullut tunne, että on jotenkin oma syyni, että olen sairas. Joskus tunnen, että minua syyllistetään siitä. Jos olen rehellinen, niin parhaiten minua ovat auttaneet muutaman läheiseni kanssa käydyt keskustelut. Psykiatrinen hoito on liian monimutkaista. Hoitoa pitäisi saada helpommin ja tasapainoisemmin. On väärin, että sairas itse joutuu tappelemaan ja olemaan aktiivinen saadakseen hoitoa. Virallisesti olen psyykkisesti vaikeavammaiseksi luokiteltu. Lisäksi osa-aikaeläkkeellä ja kroonisesti puhki.

Vaimoni ja minä saamme kirkon neuvottelukeskuksesta pariterapiaa. Kesti yli vuoden, että saimme edes jonkinlaisen vastauksen ylilääkäriltä terveyskeskuksesta koskien pariterapian mahdollisuutta. Sopassa oli mukana myös psykiatrinen poliklinikka, joka päätyi myös myöhemmin suosittelemaan kirkkoa. Kirkolta apu tuli nopeasti. Vieläpä ilmaiseksi.

Syy, miksi olemme pariterapiassa on eroahdistukseni, masennukseni, psyykkiset ongelmat, ylivelkaantumisemme sekä arjen raskaus. Pennyllä on myös psyykkisiä vaikeuksia, mutta lievemmällä tasolla.

Minulla on hoitotestamentti. Siinä lukee, ettei minua saa viedä kodistani hoitoon vasten tahtoani. Ei, vaikka olisin kuolemansairas. Jos olen tajuttomassa tilassa, vaimoni saa päättää mitä minulle tehdään. Kuolemanpelkoiselle hoitotestamentti on kamala ja pelottava asia, mutta se on myös turva.

"Lähestyn omaa rajaani, jota ei ole olemassa, mutta joka on kuin muuri minun ja ulkopuolisen maailman välillä."

Minusta on kuitenkin tärkeää uskaltaa uskoa, että vaikka eläisi kaaoksen keskellä, niin vierelle löytyy kanssakulkija.

Lähde: iltalehti.fi

Luokan sivu

Loading...